Sakari Kirjavainen (vas), Tapio Koivukari ja Mikko Hiljanen muistavat sataman olleen solidaarinen työpaikka, jossa tilaa oli kaikille. Meininki saattoi olla karua mutta satama tarjosi paikan kiinnittyä edes jollain tavalla yhteiskuntaan.
Sataman b-miehistä elokuvantekijöiksi
Ahtaajat ansaitsevat oman elokuvansa. Näin päättivät itsekin satamassa aikoinaan työskennelleet Mikko Hiljanen, Sakari Kirjavainen ja Tapio Koivukari. Nyt unelmasta on tulossa totta. Ahtaajat -elokuva sai SAK:n kulttuuriapurahan ja sen käsikirjoittaminen on käynnissä.
Idea ahtaajaelokuvaan syntyi Mikko Hiljaselta. Hän käväisi eräällä Helsingin vierailullaan opiskeluaikojen työpaikalla Jätkäsaaren satamassa ja huomasi vanhan miljöön kadonneen ja maailman muuttuneen.
– Tuntui tärkeältä, että otetaan talteen historiaa, sitä, millaista satamatyö oli vielä muutama vuosikymmen sitten, kertoo Mikko Hiljanen.
Toinen käsikirjoittaja Tapio Koivukari valikoitui porukkaan mukaan mm. omaelämäkerrallisen teoksensa, Sataman laulut, kautta.
Satama on aina tarjonnut työtä ja toimeentuloa. Terästä ja koneita on tänä päivänä enemmän, mutta ahtaajan työ ei lopulta ole muuttunut niin paljoa.
– Laivoihin mahtuu rahtia konteissa kilometrikaupalla, mutta ahtaaja siirtää silti kontin paikoilleen ja kiinnittää lastin kuten ennenkin, kuvailee Sakari Kirjavainen.
Elokuvan idea on nostaa ahtaajan työ keskiöön ja kertoa katsojille siitä maailmasta, työstä ja ihmisistä. Kirjavainen toimii paitsi elokuvan yhtenä käsikirjoittajista, myös sen ohjaajana.
– Satamatyö on kovaa mutta siinä on omanlaisensa tunnistettava yhteisöllisyys. Porukan yhteishenki jäi mieleen ja oli tärkeää, muistelee Kirjavainen tilapäisahtaaja-aikojaan.
Kaikki kolme käsikirjoittajaa ovat työskennelleet vuosia satamassa. Olipa Koivukari jonkin aikaa AKT:n jäsenkin, vaikka se oli kuulemma noihin aikoihin tilapäisahtaajien keskuudessa harvinaista.
Elokuvan kokonaisrahoitus on kuitenkin edelleen kesken. Kuvaukset pyritään aloittamaan parin vuoden sisään, kun rahoitus on selvillä.
Turvakengät ja työvaatteet
ostettiin omalla rahalla
Työturvallisuus oli aiemmin täysin eri tasolla kuin tänä päivänä. Koulutusta ei vaadittu ja tilapäisahtaajien työsuhteet olivat vain yhden vuoron mittaisia. Satama-alueellekin pääsi kuka tahansa.
– Silloin vuona 1989 b-mieheksi vaan mentiin. Polkupyörällä ajelin sataman Työvoimakeskuksen luukulle ja kysyin töitä. Mies luukun takaa käski laittaa VHS-kasetin pyörimään ja kysyi nimen ja sotun. Kymmenen minuutin videolla muistutettiin, että satamatyö on vaarallista. Mutta siitä sitten lähdettiin töihin, työnhaku oli siinä, muistelee Mikko Hiljanen ensimmäistä satamatyöpäiväänsä.
Työvaatteita, edes turvakenkiä tai käsineitä ei työnantaja vielä tarjonnut. Jossain välissä sitten sai ostaa turvakengät omalla rahalla – mutta hyvällä alennuksella.
– Yhtenä ensimmäisistä aamuvuoroista sattui läheltä piti -tilanne minullekin. Oli talviaamu ja pimeää, seison nosturin edessä, kun yhtäkkiä kuulen huudon, että väisty nyt prkl. Heijastinliivejä ei ollut mutta onneksi kokeneempi kollega tajusi, että nosturin valtava koukku oli tulossa päälle. Se olisikin ollut sitten viimeinen työvuoro, muistaa Hiljanen ajatelleensa.
