Gillies MacKinnonin elokuvassa Viimeinen vuoro yksinäinen vanhus Tom (Timothy Spall) lähtee Skotlannista synnyinseudulleen, Englannin etelärannikon Land’s Endiin, bussilla. Perillä, liki puolentoista tuhannen kilometrin bussimaratonin päässä, odottaa jotain tärkeää. Tämän saman retken Tom teki päinvastaiseen suuntaan nuorikkonsa Maryn kanssa 70 vuotta aiemmin.

Elokuvan erityinen hienous ovat upeasti toteutetut siirtymät ajasta toiseen. Sen sijaan, että ne olisi leikattu lomittain tai muuten alleviivatusti tarjoiltu katsojalle, ne on monessa kohtaa toteutettu sen kautta, mitä päähenkilö näkee. Pieni, vaikuttava tyylikeino.

Satunnaiset kohtaamiset busseissa ja pysäkeillä osoittavat käsikirjoittaja Joe Ainsworthilta herkkää kynää ja paljastavat katsojalle pala palalta uutta päähenkilön ajatuksista ja mielenmaisemasta. Matkan pituuteen nähden Tom tuntuu matkustavan yllättävän monella paikallisliikenteen linjalla, mikä on toki elokuvantekijöiden tyylikeino. Paikallisliikenteessähän nimittäin tapahtuu! Bussi on elokuvallisesti mielenkiintoinen tila. Ainsworthin näkemys on, että sitä hallitsee – paikoin omavaltaisestikin – kuljettaja.

Elokuvan lavastusosasto on järjestänyt kuvauksiin melkoisen liudan kahden eri aikakauden linja-autoja. Britteinsaarilla kun ollaan, myös monenlaisia kaksikerroksisia näkyy liikenteessä.

Kuusikymppinen Timothy Spall näyttelee kohtalaisella uskottavuudella yhdeksänkymppistä Tomia. Viimeinen vuoro on sympaattinen, pieni suuri elokuva, joka avautuu hissukseen.

Viimeinen vuoro syksyllä -23 elokuvateattereissa.