Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.​​​​​​

Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.​​​​​​

Evästeasetuksesi on tallennettu.
Siirry etusivulle
Naisahtaajat kantavat lautoja laivaan Kotkan satamassa vuonna 1940. Itämeren alueen pohjois- ja itäosissa myös naiset tekivät satamatöitä. Toisen maailmansodan aikana naistyövoiman osuus kasvoi, kun satamamiesten enemmistö meni rintamalle. Kuva: Työväen Arkisto/A.G. Salonen
Aihe: Historia

Naiset aloittivat ahtaajina 1890-luvulla

Ensimmäiset ahtaajanaiset työskentelivät sahatavaralaivoissa kimpiä, pätkiä ja muita piensahatavara-tuotteita lastaten.

Teksti
Tuula Vuolle-Selki
Julkaistu

Vielä 1870-luvulla laivojen lastauksesta huolehtivat laivojen omat miehistöt. Ahtaajien ammattikunta syntyi 1800-luvun loppupuolella. Ensimmäiset suulliset lähteet sahatavaralastaajista, eli ”repijänaisista” ovat 1890-luvulta ja kirjalliset vuodelta 1907. Tosin naisia on voinut työskennellä satamissa aiemminkin. Naiset työskentelivät sahatavaralaivoissa kimpiä, pätkiä ja muita piensahatavaratuotteita lastaten.

Vähitellen 1920-luvulta lähtien naiset ryhtyivät purkamaan myös kuivaa irtotavaraa kuten hiiltä ja glaubersuolaa, ns. rantatyttöinä. Sota-aikana naistet korvasivat rintamalla olleet miehet kärräämällä paperirullia ja selluloosapaaleja sekä lastaamalla liukkaita propseja laivan ruumassa. Satamatyön koneellistuessa 1950-luvulla ahtaustyötä tekeviä naisia oli yhä vähemmän, kunnes 1970-luvulla naisten määrä väheni olemattomiin varsinaisessa lastaus- ja purkutyössä.

Huumori auttoi jaksamaan

Uuden työn alkaessa työnjohtajan valitsemat työntekijät muodostivat itse työryhmät ja valitsivat lastiluukut, joilla työskentelivät. Useimmat halusivat työskennellä mieluimmin meren kuin maan puolella, jossa nosturin koukku kulki jatkuvasti pään yli. Kuolemantapauksia sattui, kun taakka osui työntekijään.

Monien naisten mielestä lastaus- ja purkaustyö oli satamassa vaihtelevaa; työympäristö ja työ itsessään muuttuivat jatkuvasti. Raskasta työtä jaksoi reilussa seurassa. Huumori auttoi jaksamaan ja palkkakin oli hyvä.

Naiset lastaamassa lankkuja laivan ruumassa 1960-luvun puolivälissä. Kuva: Kemin historiallinen museo

SKL organisoi työkonttorit

Porissa oli Kotkan tapaan ahtausalalla runsaasti naisia. Vuosina 1881–1914 peräti yhdentoista porilaisen ahtausyrityksen johdossa oli nainen. Heistä tunnetuin oli Emma Lehtonen, joka oli aloittanut ahtaajana 20-vuotiaana. Lehtosen yrityksessä työskenteli paljon naisia. Tuolloin elettiin ensimmäisen maailmansodan aikaa ja työ oli vielä hidasta. Esimerkiksi puutavaraa lastattiin lankku lankulta – käsivoimin. Tässä työssä naisahtaajat olivat miehiä taitavampia.

Satama-alalle saatiin ensimmäinen koko maan käsittävä työehtosopimus sodan jälkeen. Siinä sovittiin muun muassa työkonttoreiden perustamisesta. Tarkoituksena oli jakaa työt tasapuolisemmin sekä mahdollistaa riittävät ansiot satamassa vakituisesti työskennelleille. Työntekijät jaettiin A- ja B-ryhmiin, joista A-ryhmän työntekijöille jaettiin työt ensin ja B-ryhmään kuuluneita huudettiin mukaan, jos töitä vielä riitti.

Suomen Kuljetustyöntekijäin Liitto (SKL) organisoi työkonttorit, eikä työtä saanut ilman liiton jäsenyyttä. Työntekijöille annetut prikat olivat numeroituja metallilevyjä. Niiden avulla työkonttorin hoitaja huolehti, että työntekijät palkattiin töihin vuorotellen. Näin työnjohtajat eivät enää saaneet täydentää työryhmiä pitkin päivää, vaan huudot olivat aina kello seitsemän ja kello 12, eikä työntekijöiden tarvinnut enää odotella satamassa koko päivää.

Lähteet:

https://www.pori.fi/satakunnan-museo/nayttelyt/verkkonayttelyt/teollisuustyon-jaljilla/1765-1809-kaupankaynti-vapautuu-9

Helsingin Sanomat 26.5.1931, s. 7 (Emma Lehtosesta).

Armi Oinonen, Repijänaiset ja rantatytöt. Kotkalainen nainen satamatyössä 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvulla. Kymenlaakson maakuntamuseon julkaisuja NO 23. Kotka 1996.

Tytti Steel, Risteäviä eroja sataman arjessa. Kansatieteellisiä tutkimuksia Helsingin yliopistossa 17. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Helsingin yliopisto. Helsinki 2013.

Artikkeli on julkaistu lehdessä 2/2022.