UHKAILU, KIRISTYS JA LAHJONTA – kaikkia olen kokeillut lapseni kasvatusmenetelmänä. Ne kokeilut eivät kestäneet kauan. Tyttäreni otti tästä kopin, sovelsi näitä keinoja minuun ja lisäsi siihen vielä kehumisen. Tulkitsin sitä aluksi aikuisten silmin härnäämisenä. Mutta tajusin nopeasti, että hän kehui minua ihan tosissaan esimerkiksi siitä, että käytän kasvovoidetta kuivaan ihoon.

Muutin siis menetelmäni lähemmäksi sitä, miten yleensä kohtelen ihmisiä. Kuuntelen, yritän vakuuttaa ja käymme eri vaihtoehtoja läpi, jos niitä on. Monella tavalla minua on auttanut, kun lapseni on ottanut mallia ja laajentanut omaa repertuaariaan. Uhkailu, kiristys ja lahjonta ovat jääneet melkein kokonaan pois. Kehuminen kuitenkin vielä jatkuu. Kestän sen, välillä se jopa tuntuu ärsyttävällä tavalla hyvälle.

On toki tilanteita, joita eivät ole neuvoteltavissa. Ja toisaalta tilanteita, jossa minun on pitänyt tehdä myönnytyksiä: Isi ei ole aina oikeassa. Ennen vanhaan vain oikaisin tapojani. Nykyään jopa myönnän, että hän on oikeassa ja keksinyt paremman tavan toimia. Voin myös myöntää, etten ole toiminut oikein. Se tuntuu alussa vähän hassulta, mutta sillä on rentouttavakin vaikutus. Ei tarvitse olla täydellinen, että olisin hänelle paras isi maailmassa.

VASTA KULUNEELLA TYÖEHTOSOPIMUSNEUVOTTELUKIERROKSELLA TAJUSIN, että tällä asialla on merkitystä. Vaikka vanhempien suhdetta omiin lapsiinsa ei kokonaisuudessaan voi vertailla työnantajien ja työntekijöiden suhteeseen, siinä on hämmentäviä yhtäläisyyksiä. Lapset haluavat tulla kohdelluiksi hyvin, oman osaamisensa arvoisina ja varsinkin heille tärkeissä asioissa tasavertaisina. Lapset eivät ole tyhmiä. Ja lapset ovat heikompi osapuoli.
Kuulostako tutulta? Aloin miettiä, miten loppujen lopuksi vaikuttaa työpaikan neuvottelukulttuuriin, jos ”heikompi” osapuoli osaa käyttää laajemmin neuvottelutekniikoita kuin ”vahvempi” osapuoli? Osaako ”vahvempi” osapuoli ottaa uusia taitoja vastaan ja soveltaa niitä? Vai kieltäytyykö se siitä, koska ei voi olla väärässä ja pelkää menettävänsä kasvonsa?

En tiedä vastauksia, mutta itselleni oli jännittävä oivallus, että olen tyttäreeni nähden vallanpitäjä. Mitä isommaksi hän kasvaa, sitä enemmän valtani vähenee. Hän itsenäistyy, joutuu tekemään omia päätöksiään ja toivon mukaan kysyy tulevaisuudessakin minulta neuvoja.

EN NÄE, ETTÄ TILANNE OLISI esihenkilöiden ja työntekijöiden välillä erilainen. Koska tämän päivän työntekijöistä voi tulla huomisen esihenkilöitä ja ylihuomisen päällikköjä. Olisiko siinä etua, että vuorovaikutus- ja neuvottelutaitoja pyrittäisiin yhdessä kehittämään? Uskon, että se on yksi edellytys siihen, että työpaikan neuvottelukulttuurissa voitaisiin mennä eteenpäin. Uhkailu, kiristys ja lahjonta eivät tosiaan lisää luottamusta. Yhdessä sovitut pienetkin asiat, voivat olla ensimmäinen askel luottamuksen rakentamiseen. Hermot saattoivat mennä ja tilanne koetella kärsivällisyyttä, mutta tyttäreni ei nauranut minulle, kun myönsin virheitäni. Välillä ihmettelen, kumpi kasvattaa kumpaa.

Samalla pitää myöntää, etten ole yksin kasvattamassa tytärtämme. Tuntuu, että puolisoni kantaa isomman taakan kuin minä. Minulle jää kuitenkin aikaa osallistua tes-neuvotteluihin, työpaikan edunvalvontaan ja vaikka tämän kolumniin kirjoittamiseen.

Kiitos, että mahdollistat sen.