Kun ruotsalaisesta työkulttuurista puhutaan Suomessa, nousee usein esiin yksi asia: loputon diskuteeraaminen. Asioista puhutaan, palavereja pidetään ja päätökset tuntuvat joskus tulevan hitaasti. Vastakohtana mainitaan suomalainen tekemisen meininki – vähemmän puhetta, enemmän toimintaa.

Olen ollut kahdeksan vuotta töissä Ruotsissa, ja unohdan edelleen usein aloittaa kokoukset kuulumisten vaihdolla. Toimistolla aloitan työpäiväni avaamalla tietokoneen ja sukeltamalla suoraan sähköpostien virtaan. Arvostan tehokkuutta ja asioihin tarttumista, enkä aina jaksaisi istua useammalla fika-tauolla päivässä. Silti niin minulla kuin suomalaisella työkulttuurilla yleisestikin on opittavaa länsinaapurin keskustelevammasta tavasta tehdä työtä.

Vaikka en diskuteeraamisen ammattilainen olekaan, olen oppinut, että keskustelukulttuurissa on puolensa. Samoin niissä paljon mainituissa fika-tauoissa. Ne eivät ole vain kahvinjuontia, vaan hetkiä, joissa työ katkeaa tarkoituksella – hetkiä, joissa ihmiset kohtaavat toisensa muulloinkin kuin tehtävien ja aikataulujen kautta.

Viime aikoina yhteiskunnallinen ilmapiiri on ollut kireä. Sen huomaa uutisista, politiikasta ja tavasta, jolla ihmiset puhuvat toisilleen. Tämä ei jää työpaikkojen ulkopuolelle. Myös työelämän arjessa näkyy väsymystä, huolta ja painetta – joskus enemmän kuin jaksamme sanoittaa.

Siksi yksinkertainen kysymys voi olla yllättävän tärkeä: mitä kuuluu? Se on merkki siitä, että joku näkee muutakin kuin sen, että vuoro tuli ajettua tai työ tehtyä ajallaan.

Järjestimme NTF:n ensimmäisen nuorisokonferenssin lokakuussa. 25 nuorta kuljetusalojen aktiivia kokoontui Kööpenhaminaan keskustelemaan työelämän haasteista alle 35-vuotiaan näkökulmasta. Ryhmätöissä mielenterveys ja jaksaminen nousivat keskeisiksi teemoiksi. Kuljetusaloilla turvallisuus rakentuu säännöistä, kalustosta ja osaamisesta – mutta myös siitä, että ihmiset uskaltavat sanoa, jos eivät ole kunnossa. Se edellyttää luottamusta, joka syntyy arjen pienistä teoista.

Ehkä ruotsalaisesta keskustelukulttuurista ja fika-tauoista ei kannata ottaa kaikkea. Mutta ajatus siitä, että työpäivässä on tilaa pysähtyä ja kysyä toiselta, miten hän voi, on sellainen, jota kuljetusalatkin tarvitsevat. Kaikki ei aina ole hyvin – mutta sen huomaaminen voi olla ensimmäinen askel siihen, että työ pysyy turvallisena ja inhimillisenä.