Suomi on pieni kansakunta, jonka menestymisen tärkeänä rakennusaineena on ollut luottamus. Pieni, yhtenäinen ja vailla suuria luokkaeroja oleva kansakunta kykenee rakentamaan kaikille hyvää yhteiskuntaa konsensuksessa. Luottamus viranomaisiin, poliitikkoihin, kauppiaisiin ja naapureihin on saavutettu ansaitsemalla. Lupaukset ja lauseet eivät luottamuksen rakentamiseen riittäisi, jos niiden takana ei olisi aitoja ja konkreettisia tekoja, jotka lunastavat katseeseen ja kädenpuristukseen perustuvat sopimukset.

Tilastokeskuksen mittaama Kansalaispulssi selvittää kansalaisten mielialaa, tulevaisuuden odotuksia sekä näkemyksiä viranomaisten toimintaan ja viestintään. Kansalaisilta tiedustellaan, kuinka paljon he luottavat julkisiin instituutioihin. Vaikka perinteisesti suomalaiset ovat luottaneet viranomaisiin, on luottamus muihin kuin turvallisuusinstituutioihin heikentynyt koronakriisin jälkeen. Vain luottamus poliisiin ja puolustusvoimiin on pysynyt korkealla tasolla. Sen sijaan luottamus terveydenhuoltojärjestelmään on pudonnut, ja vielä tätäkin suurempi luottamuspula on kohdistunut maan hallitukseen. Tämä selittyy varmaankin sillä, että kansalaisten toiveena on toimiva terveydenhuolto, kestävä julkinen talous ja laadukas koulutus ja varhaiskasvatus. Kun näiden laatu ja saatavuus heikkenevät kansan silmissä, samalla rapisee luottamus asioista päättävää tahoa kohtaan.

Kansalaisluottamuksen tueksi on rakennettu suuri määrä sääntöjä ja lakeja. Järjestyksen kaipuuta kuvaa sääntöjen tarkka noudattaminen. Suomalaiset on kasvatettu noudattamaan sääntöjä miltei itsepäisyyteen saakka. Tietenkin vaadimme samaa kaikilta muiltakin, ja siksi myös vahdimme ahkerasti toisiamme sääntöjen tottelemisessa. Jonotamme kiltisti omaa vuoroamme, eikä etuilua hyväksytä. Vuoronumerolappu pitää kaikkien ottaa saapumisjärjestyksessä, eikä lappua saa luovuttaa jonoon saapuvalle jos kyllästyy kesken kaiken jonossa. Liikenteessä ei tule kuuloonkaan, että joustetaan järjestyksestä. Oikealta tuleva rysäyttää takuulla päälle, sillä hänellä on etuajo-oikeus! Tai jos väylällä saisi käyttää kahta kaistaa, tosiasiallisesti suvaitaan vain yhdellä kaistalla jonottaminen, jotta kaikille käy selväksi, mikä on täysin joustamaton tulo- ja liikkumisjärjestys. Varsinkaan tyhjää kaistaa ei saa hyödyntää jonon ohittamiseen, myöskään ohituskaistalla. Tämä on rattiraivon syntysija.

Sääntöjen tinkimättömyys näkyy myös jalankulkijoiden käyttäytymisessä. Punaisia valoja päin ei kävellä, vaikkei muuta liikennettä olisi mailla halmeilla. Jopa koelaboratorio-olosuhteissa ihmiset pakkaavat tottelemaan sääntöjä, vaikka kukaan ei näkisi, eikä joutuisi sakotetuksi tai yliajamaksi.

Liian korkean luottamuksen nurja puoli on kova ja karu. Monilta suomalaisilta on ryöstetty varoja, kun he ovat luottaneet heitä kavallusmielessä lähestyviin ihmisiin. Huijaukset ja pankkitilien tyhjentämiset ovat valitettavan yleisiä Suomessa(kin). Poliisin mukaan viime vuosina on tullut ilmi tuhansia petostapauksia, joissa uhrit ovat menettäneet valtavia summia rahaa. Rikolliset käyttävät hyväksi ihmisten hyväuskoisuutta ja nimenomaan luottamusta, kun huijarit esiintyvät pankkivirkailijoina, petosvyyhtien selvittäjinä tai sijoitusneuvojina saadakseen haltuunsa uhrien verkkopankkitunnukset. Nyt olemme oppineet, emmekä luota enää edes oikeisiin pankkivirkailijoihin.

Rahan tai omaisuuden menettäminen on hinta liiasta hyväuskoisuudesta. Kovaa hintaa joutuu maksamaan myös se, joka luottaa liikenteessä liikaa toisten kohteliaaseen ajotapaan ja harkintaan. Skuutit ja polkupyörät törmäävät jalankulkijoihin, koska tilannenopeus on hurja ja omaa kaistaa paahdetaan muista välittämättä uppiniskaisuuteen saakka.

Niinpä valppaus liikenteessä on merkki luottamuksen puutteesta. Voi olla, että epäluottamus muita kohtaan säästää vakavammilta taloudellisilta, henkisiltä ja fyysisiltä kolhuilta. Pitäisikö epäillä kaikkea ja kaikesta? Varmasti pitäisi, mutta jotain tärkeää on menetetty. Kun luottamus on päässyt rapisemaan, sen uudelleen rakentaminen kestää ja maksaa.