24.1.1982 Tulliasema Assamaka, Niger

Passit ovat kanissa virkailijoilla, ei auta kuin odottaa. Kun passit on luovutettu ja auto kollattu, suuntaamme Arlitin rajakaupunkia kohti. Tässä välissä ei ole mitään muuta kuin hiekkaa.

Kaupungissa pitää löytää poliisiasema, jossa pitää ilmoittautua maahan saapuneeksi. Pollarit ottavat passit vaihteeksi parempaan talteen ja lähettävät meidät tulliin.

Tulliäijä lyö ylivoimaisen ranskankielisen kupongin kouraan. Siitä ei selvitä ilman paikalla olleen ranskalaisen kaverin tulkkausapua. Lappu on kutakuinkin täynnä, mutta stanssattua runkonumeroa ei löydy autosta, ei sitten millään.

Runkonumero löytyy oveen kiinnitetystä plakaatista, ja ihme kyllä se kelpaa. Rekisteriote saadaan takaisin, ja suuntamme poliisiasemalle hakemaan passeja. Matka jatkuu kohti Agadezia.

Kaupungin ulkopuolella alkaa asfalttitie. Mahtava fiilis, ensimmäinen kunnon tienpinta noin 1700 kilometrin jälkeen.

25.1. Agadez, Niger

Päivä alkaa taas poliisiaseman etsinnällä ja ilmoittautumisella. Sen jälkeen pyyhkäisemme stadiin. Pumppautamme ilmaa renkaisiin, vaihdamme rahnaa ja menemme oikein ravintolaan syömään

Lammaspihvit, ranskalaiset ja salaatti. Neljän ihmisen eväät noin 50 markkaa. Eikö se ole jo halpaa, häh! Tästä mennään parille bisselle. Heinekeniä on tarjolla 4,50 markalla per purkki.

Lähdemme ajamaan kohti maan pääkaupunkia Niameyta. Ajamme puoli yhteen asti, kunnes jätämme auton tien viereen parkkiin ja ryömimme makuupusseihin nukkumaan.

Nyt on oltu kaksi päivää Nigerissä, ja fiilis on ihan hyvä. Ihmiset, jopa poliisit ja tullimiehet, ovat tosi ystävällisiä. Baarissa istuessamme ei ollut mikään ihme, että joku tuli ovesta sisään, kätteli ensin kaverinsa ja sen jälkeen meidät.

Köyhyyttä tosin näkyy aika paljon.

26.1. Tien päällä, Niger

Herätessämme aamulla on toistakymmentä mustaa miestä ihmettelemässä auton ympärillä. Mitäs tuosta, antaa ihmetellä.

Perillä Niameyssa oluet uima-altaan reunalla johtavat siihen, että buukkaamme huoneet hotellista. Revimme altaalla aurinkoa ja litkimme bisseä. Alkaa olemaan oikeaa fiilistä. Vielä kun tuo allas vaihtuu Atlantin aaltoihin, niin hyvä tulee.

27.1. Niamey, Niger

Yö oli hirveää taistelua hyttysiä vastaan. Nyt on pistojälkiä siellä täällä, joten ei tiedä, vaikka malariaa kantelisi veressään.

Poliisille, taas kerran, hakemaan maastapoistumislupia. Semmoiset saadaan, mutta ei muitta mutkitta. Eteen lyödään taas uudenlainen ranskankielinen lappu. Tämä on tosi hepreaa, kysellään vanhempien nimiä ja muuta älykästä.

Nuori pollarinjolppi käy komentelemaan ja esittää tärkeää. Ekan kerran tämän paperisotkun keskellä tekee mieli lyödä pollaria nenään.

Palaamme Grand Hotelin altaalle, missä jätkät polttelevat sikareita, juovat olutta, puhuvat ”ranskaa” ja leikkivät kuningasta. Lämpöä on tosi paljon ja hiki valuu, näinhän sen pitää ollakin tammikuussa.

Illalla suunnistamme kohti Nigerin rajaa. Tie muuttuu taas hiekaksi. Rajalla ollaan yhdeltä yöllä, ja se on tietysti kiinni. Perinteinen Chevyn yksiö on yösija.

28.1. Tien päällä, Niger ja Ylä-Volta (nykyinen Burkina Faso)

Herään aamulla paleltuani koko yön. Hirveä päänsärky jyllää takaraivossa, ja pakki on aivan löysä. Mittaan ohimennen kuumeen, ja mittari sanoo 38,8. Täällä hornan kuusessa se on aika hevi juttu.

Matkalla kuumetta on jo 40,4, nyt vasta heviä onkin. Autossa on 60 astetta lämmintä, ja meitsi palelee, vaikka on farkut jalassa, t-paita ja college päällä ja vielä viltti niskassa.

Pikkuhiljaa alkaa hirvittävä kuumotus, iho on niin kuuma, että metallinen kellonremmi pitää ottaa pois. Vähän yli tunnin päästä alkaa hiki valumaan. Hyvä merkki.

Pimeän tullessa on kuume selvästi laskemassa, mutta jo kerran hävinnyt päänsärky yrittää ängetä uudestaan. Iho on kuumeesta niin arka, että on vaikea olla jopa vaatteiden sisällä. Tie on todella surkea, ja matkanopeus on 5–15 kilometriä tunnissa.

Myöhemmin Suomessa Auroran sairaalan trooppisten tautien osastolla selviää, että minulla on jokin parasiittivirus elimistössä. Saan apteekista neljä nappulaa, loinen lähtee.

29.1. Tien päällä, Ylä-Volta

Herään auton lattialta makuupussin sisältä. Kuume on yöllä hävinnyt. Olemme 70 kilsan päässä pääkaupungista nimeltä Ouagadougou.

Suomessa jossain herää tänä aamuna Suomen uusi presidentti. Meillä vain ei ole harmainta aavistusta, kuka hän on.

30.1.–1.2. Ouagadougou, Ylä-Volta

Löhöilemme hotellin altaalla ja hoidamme raha-, passi- ja viisumiasioita. Emme lopulta siltikään saa riittävästi rahaa vaihdettua, mutta ei auta, kohti Bobo Diaussoa näillä eväillä.

Rajan lähestyessä saamme sakot, koska emme huomaa poliisikontrollia. Tullikin on vaikea löytää.

2.2. Tien päällä, Ylä-Volta ja Norsunluurannikko

Heräämme siinä, mihin auto jäi yöllä. Suunta on kohti uutta maata nimeltä Norsunluurannikko.

Paikallisissa poliiseissa ja tulleissa saadaan yllättävän helposti paperit kuntoon ja päästään jatkamaan matkaa.

Ferkessedougoussa odottelemme jonkin hotellin altaalla, että rahanvaihdot saadaan tehtyä. Sitten nokka kohti Abidjania, silloista pääkaupunkia, joka on Atlantin rannikolla. Poliisit pysäyttävät 11 kertaa ennen kuin olemme Abidjanissa aamulla puoli kuudelta.

Jatkamme vielä Assinieen. Tästä paikasta kuulimme matkan varrella jossain. Lomakylä palmuineen ja hiekkarantoineen on hienoin paikka, missä minä olen ikinä ollut.

3.–7.2. Assinie, Norsunluurannikko

Tämä onkin italialaisturistien lomapaikka eli täynnä italialaisia. Huoneet ovat kalliita, mutta hintaan sisältyy aamiainen, lounas ja päivällinen.

Speedot jalkaan ja Atlantin virkistävään veteen. Löhöilemme ja nautimme auringosta. Hypimme meressä kuin pikkupojat.

Lounasbuffet on sanoinkuvaamaton. Ruokaa on tarjolla kymmeniä eri lajeja, tosi mahtavia juttuja. Sääli vain, että vieläkin on pakki vähän sekaisin eikä oikein uskalla syödä kuin sika.

Illalla onkin aika ottaa muutama drinkki ja katsella paikan italialaisten työntekijöiden päivällä harjoittelemaa musiikkishowta. Teemu ja Esa lähtevät levyttämään, minä ja Dave pyyhkäisemme yökerhoon.

Vietämme hotelli Les Paletuviersissä neljä rentoa päivää nauttien auringosta, ruoasta, juomista, merestä, ohjelmanumeroista ja tuoreista kookospähkinöistä. Viimeisen päivän iltana ajamme takaisin pääkaupunki Abidjaniin. Luksus on ohi: auto parkkiin ja hikoilua autossa.

8.2. Abidjan, Norsunluurannikko

Hyppäämme aamulla taksiin ja annamme kuskille Suomen lähetystön osoitteen. Kuski vastaa, että se on tällä kadulla. Kyselemme ohikulkijoilta, mutta ei ei, kukaan ei oikein tiedä. Lopulta lähetystö löytyy. Lueskelemme muutaman päivän vanhoja Hesareita, ja niistä selviää, että Koiviston Manu on uusi ykkös­äijä Suomessa.

Kerromme menevämme Beninin lähetystöön anomaan viisumeita, joten sihteeri lähettää sinne telexillä tiedon tulostamme. Saamme viisumit ihmeellisen helposti. Sihteerin telexillä saattoi olla osuutta asiaan.

Illalla ajelemme taas Assinieta kohti, rannan tuntumaan yöksi.

9.–14.2. Assinie, Norsunluurannikko

Olemme omassa leirissämme puolen kilometrin päässä aiemmasta lomakylästä – nyt tosin ilman huoneita ja safkoja, mutta ei maksakaan mitään.

Täällä meitsi löhöilee Afrikan kuuman auringon alla ja hikoilee helmikuussa ulkona, pelkästään löhöilemällä, repikää siitä jätkät huumoria. Kun hikoilee tarpeeksi, voi pulahtaa lämpimään meriveteen pulikoimaan. Eikös tämä nyt ole jo jotain!

Päivän edelleen kuumentuessa otetaan tennispallofudispeli. Pelin hiet huuhdellaan mereen ja sen jälkeen vetäydytään baarin varjoon pelaamaan huutopussia.

Vietämme leirissämme Assiniessa monta rentoa päivää. Vähitellen rahat hupenevat, aamupalat köyhtyvät köyhtymistään ja mahakipuni palaa. On aika lähteä Ghanaan.

Olisinpa vain etukäteen tiennyt, mikä siellä odottaa.